Perhe ja vittuilu

Nukuin lähes 8h. Uskomatonta ja ihanaa ja hankalaa. Paikka, jota olen kutsunut kodiksi on muuttunut ahdistavaksi, enkä pysty nukkumaan siellä. Seuraavat kolme viikkoa, joudun pohtimaan, milloin on pakko luovuttaa.
Olen pohtinut aina ja etenkin nyt, perheen muodostumista. Aina ei perheeseen kuulu äiti ja isä. Se voi koostua ystävistä, läheisistä. Yleensä siihen tarvitaan kuitenkin vähintään kaksi yksilöä, jotka ovat yksilöitä toimien kuitenkin yksikkönä. Omalla kohdallani se on nyt hajonnut. Kuitenkin olen osa suurempaa perhettä, josta saan tukea ja turvaa, silloin kun sitä eniten kaipaan ja tarvitsen.
Vittuilu, tuo taiteista vaativin. Jos vittuilet muille, tulee pystyä vastaanottamaan vittuilua itsekin. Itse olen hyvinkin vittumainen persoona, jos minulle vittuillaan. En siedä asiaa, etenkään kun se verhotaan leikiksi. Vitsailun ja vittuilun ero pitäisi opettaa jo lapsesta, jotta turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Eniten ärsyttää vittuiöun jälkeen käytetty sanonta: Älä nyt leikistä suutu. Suutun ja suutun todella. Olen pitkävihainen ja lepyttelyni vaatii paljon.
Miksi pääsenhdin näitä kahta asiaa, koska ne ovat ne asiat joista sain palautetta. Vittuilin siis takaisin, kun minulle vittuiltiin, mutta en olisikaan saanut tehdä niin. Ja se ei ole oikein.
Olen joutunut myös pohtimaan paljon vääriä tekojani viimeksi kuluneen ajanjakson aikana. Ihminen ei saisi näyttää pahaa oloaan, koska se saa toisen voimaan huonosti. Asian valottamiseksi asiaa tulisi avata paljonkin, mutta joudun jättämään sen tekemättä.
Tulevaisuuttani ajattelen nyt päivä kerrallaan, miten selviän huomisesta. Sen päätöksen olen tehnyt, etten halua jäädä tänne, jossa muistot ovat liian suuria ja voimakkaita. Tarvitsen uuden alun, jossakin, jossa voin tehdä uusia muistoja. Joku päivä kykenen muistelemaan menneitä itkemättä tai tuntematta pahoin, mutta nyt se tuntuu liian vaikealta.
Elämä jatkuu ja niin on myös minun jatkettava elämää. Tavalla tai toisella.